Nyt ymmärrän...

..miksi paikalliset sanovat, että todellinen Islanti alkaa sieltä, mihin Reykjavík loppuu.

Olen sanaton. Tai en ehkä sittenkään. On vain vaikea yrittää kuvata kaikkea viikonlopun aikana tapahtunutta. Kolmen päivän sisään mahtuu niin paljon erilaisia tunnetiloja, hetkiä ja muistoja, joita ilman olisin paljon köyhempi.

Perjantaina lähdettiin koululta kohti etelää ja Hvita jokea, jonne olimme menossa laskemaan jokea. Sää oli aika surkea ja meille kerrottiin bussissa, että paikka jonne olimme menossa yöpymään ja vaeltamaan saattaisi olla saavuttamattomissa, jos joessa olisi liikaa vettä sateiden takia. Siis mitä?! Meidän pitää ylittää joki päästäksemme yöpaikkaamme, kuulosti aika hurjalle. Se oli kuitenkin varmaa, että jokea päästäisiin laskemaan.

Matkaan lähdettiin siis. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun pääsin Reykjavíkin ulkopuolelle. En tiennyt ihan mitä odottaa, vaikka kuvia olinkin paljon nähnyt ympäri saarta. Matkalla maisemat olivat aika karut, mutta kauniit. Lampaita siellä täällä ja paljon, paljon islannin hevosia, jotka pörröisyydessään ja ruskean ja harmaan eri sävyissä sopivat maisemaan kuin nakutettu. Syksyiset mutaiset pellot ja harmaana roikkuva pilvinen taivas nostattivat mieleen myös maan osittain vaikean menneisyyden.Se taloudellinen hurmos josta maa tunnetaan/tunnettiin (ennen romahdusta) ei ole ollut jokapäiväistä herkkua. Islannissakin on koettu nälänhätää ja vaikeita aikoja muiden maiden hallitessa maata ja ihmisiä. Jokainen voi miettiä, miksi yksi maan perinneruuista on mädäntynyt hainliha. Ei sitä maahan huvin vuoksi kaivettu.

Matkalla meidän oli määrä vaihtaa bussia, jota vaihdoimme mutta emme ensimmäisessä sovitussa paikassa, aikataulu venyi ja paukkui, hyvin islantilaiseen tapaan. Suomalaiset pitivät tunnelmaa ja mainettaan yllä kaljan avustuksella. Tiet joita pitkin ajoimme olivat hyvin röykkyisiä ja bussinpohja otti osumaa välillä siihen malliin, että siistiin kaupunkiajoon tottuneen ihmisen hermoja koeteltiin. Unensekaisen matkan jälkeen saavuimme tilalle, missä meitä odotti miehiä. Paljon komeita, tuulen ja sateen karaisemia miehiä. Tytöiltä, tai ainakin minulta tippui silmät päästä. No, paras oli kuitenkin kerätä itsensä ja kuunnella ohjeistus kuinka märkäpuvut ja muut varusteet pitäisi pukea ylleen. Sitten bussien kyytiin ja joelle.

Joella jakauduimme veneisiin ja saimme jokainen ryhmä oman oppaan. Turvallisuusohjeet, melontatekniikka ja menoksi. Meidän ohjaaja oli Nepalista kotoisin oleva aivan mieletön mies, niin hauska ja taitava mies että oksat poies. Alussa koski oli voimakas, vene nousi melkein pystysuoraan. Tiesin että tää on niin miun juttu, hymy venyi korviin saakka ja naurettiin ihan kippurassa. Tai no niin kippurassa kun meloessa voi nauraa. Melottiin, törmäiltiin muihin veneisiin, oltiin vesisotaa, huudettiin, naurettiin lisää. Meidän veneessä oli neljä suomalaista ja kaksi belgialaista. Puolessa välissä matkaa pysähdyttiin ja saatiin hypätä kielekkeeltä alas. Oli neljää metriä ja kuutta metriä. Menin pienemmästä ja lopulta vähän harmitti etten hypänny korkeammalta. On sitä Suomessa joskus hypännyt kympistä. Oli siinä katsomista kun amerikkalainen polttariporukka, kaikki isoja mörssärimiehiä, hyppi kalliolta jokeen. Aika pommeja!

Hyppimisen jälkeen matka jatkui. Kävin sitten varmaan ainakin neljään otteeseen joessa, kelluin virran mukana, vähänkö oli hienoa! Välillä meidän ohjaaja tyrkkäsi meitä jokeen, välillä lennettiin sinne ihan itse kun yritettiin kipata venettä nurin tai seistiin kaikki ringissä sen reunoilla ja sitten tasapaino petti. Kaikenkaikkiaan oli ihan tajunnan räjäyttävä kokemus. Kyselin jo nepalilaiselta että miten ja missä pääsee laskemaan isompia kuohuja! Ja vaikka paluumatka bussissa meni hypotermisesti täristen, sydämessä oli suuri onnen tunne.

Perillä meitä odotti sauna johon tungettiin reilun kahdenkymmenen ihmisen voimin kerrallaan, eli aika sillit purkissa meiningillä oltiin liikenteessä. Me suomalaiset kehuskeltiin meidän löylynsietokyvyllä ja kyllä sen huomasi että muun maalaisilla oli vähän tekemistä kun lämpötila alkoi nousta. Saunan jälkeen keittoa ja leipää.

Matka jatkui kohti þorsmörkiä. Matkalla ylitimme jokia, joka oli aika hurja kokemus. Tavarat piti ottaa matkustamoon, koska vesi nousi niin korkealle bussin kylkiin. Bussi keikkui ja ihmiset hurrasivat ja tapputtivat. Helpottuneita naurunpyrähdyksiäkin kuultiin, kun päästiin takaisin kuivalle maalle. Perillä oli niin pimeää ettei tiennyt mitä odetettavissa oli, vasta kun seuraavana aamuna.

Aamulla ulos mennessä, odotti aika näky. Vuoria joka puolella. Äkkiä porukka kasaan ja menoksia. Meitä oli yhteensä 15. Hassua oli, että monet meidän ryhmästä kysyi että "Are you an ESN supervisor? Are you in charge of this trip?" Olin iha ihmeissäni että miten kaikille nyt tälläinen kuva on päässy muodostumaan. Sanoin, että ihan normaali vaihtari olen, kuin kuka tahansa teistä. Rupesin siinä sitten miettimään, että oonko mie nyt innostuksissani toiminu jotenkin despoottimaisesti käskyjä jaellen vai johtuuko tää kaikki vaan siitä että olin ainut meistä joka osti kartan ja muut sen takia luotti homman miun haltuun.

Jokatapauksessa matkaan lähdettiin ja hyvillä mielin. Kauniita maisemia, ihan kuin Taru sormusten herrasta. Siellä mentiin pientä kapeaa polkua pitkin vuoren rinnettä kuin hobittisaattue konsanaan. Silmät pyöreinä ihasteltiin lakeuksia ja rotkoja, vuoristopuroja ja vesiputouksia. Rankkaa se oli ja jossain vaiheessa alko usko jo vähän horjua, että ollaanko menossa kohti oikeaa määränpäätä, Tröllakirkjaa, suurta kivipilaria, josta käännyttäisiin sitten takaisin päin toista kautta. Voi sitä riemua kun se vuorennyppylä sitten löytyi. Eipä vaan tiedetty että kun siinä vaiheessa oli kolmisen tuntia tultu, niin vielä viisi tuntia oli edessä, kolme kertaa vaativampaa ja hurjempaa reittiä.

Saatiin sumua niskaan ja nähtiin jäätikkö. Voin kertoa, että omakohtainen olotila oli aika tyhjentynyt, mutta myös epätodellinen. Jäätikkö avautui edessämme sumun ympäröimänä, etäisenä vaaleansinisen ja valkoisen sävyisenä valuvana laattana. Se oli jotain niin massiivista, jopa kaukaa katsottuna että oli vaikeaa ymmärtää edes sen olemassaoloa. Uskon, että jokainen jäätikön ja ne vuoret nähtyään haluaa, että jotain tästä olisi jäljellä myös tuleville sukupolville. Uskon ainakin itse, nyt vielä vahvemmin siihen, että meidän jokaisen on kannettava kortemme kekoon, jotta nämä kauniit luonnon ihmeet pysyvät vielä luonamme jatkossakin.

Paluumatkalla jouduttiin aika kiperiin tilanteisiin, koska polku kulki välillä ihan jyrkänteiden reunalla, josta pudotessa ei olisi tarvinnut miettiä, selviääkö hengissä vai ei. Yksikin harha askel ja...Pahin tilanne syntyi ehkä siitä, kun polku päättyi hetkeksi ja meidän piti kiivetä vyöryvää hiekka/kivi seinämää. Onneksi kaikki kuitenkin selvittiin hengissä, vaikka tunnelma alkoi siinä vaiheessa jo vähän kiristyä, kaikkien ollessa väsyneitä ja nälkäisiä. Kaikki huipentui siihen, kun epähuomiossa johdatin joukkomme kiipeämään yhden vuoren päälle, turhaan. Silloin espanjalaiset pojat alkoivat käymään vähän kuumana ja pientä syyttelyn makua oli ilmassa. Tuli vähän paha mieli, mutta kaikki selvisi ja päästiin kompromissiin ja kaikkia miellyttävään tilanteeseen. Alkoi siinä oikeasti vain olemaan vähän jo paukut vähissä, tiedettiin että tunnin päästä alkaisi jo pimetä ja kaikkia väsytti ja nälätti. Edessä rankka laskeutuminen takaisin joelle ja sieltä se oikea reitti sitten taas löytyi. Oli kasvattava kokemus, toimia entuudestaan tuntemattomien, ulkomaalaisten ihmisten kanssa ryhmässä, tehdä päätöksiä ja ratkaisuja asioista jotka vaikutti kaikkiin. Sen voin sanoa, että olin ihan iloinen omista vaelluskengistä ja vedenpitävistä vaatteista, koska jalat pysyi kuivana ja lämpiminä. En tiedä millä sisulla yksi Etelä-Eurooppalainen kaveri painoi koko reissun conversen tennarit jalassa. Ei mikään ihme että hän yhdessä vaiheessa tokaisikin, "I cannot feel my feet". Perille päästyä, kaikki olivat kuitenkin tosi iloisia, onnellisia tästä koettelemuksesta joka jäi varmasti kaikkien mieleen. Tältä reissulta sai monta uutta kaveria.

Illalla tapasin lisää ihmisiä, yritin puhua ranskaa ja saksaa ja pari sanaa hollantia, oli oikein monikulttuurinen ilta. Grillattiin purilaisia ja jauhettiin ummet ja lammet. Voitteko uskoa että tällä reissulla oli kolme suomalaista, jotka kaikki opiskelevat Lappeenrannan yliopistolla!

Tänään paluumatkalla käytiin jäätikkölaguunilla ja katsomassa vesiputousta jonka taakse pääsi kävelemään. Hienoja ja vaikuttavia näkyjä molemmat. Väsynyt olo, kurkkukipu, uudet kaverit ja kaikinpuolin onnellinen olo ovat tämän viikonlopun saldo. Illan kruunasi vielä sapuskat Græna Kosturissa Anetten ja Alexandran kanssa. Hauskaa oli käydä myös kirkon luona sijaitsevassa pikkuruisessa ruokakaupassa, jossa juoksenteli suloinen "hello kitty"- tötteröhattuinen pikkutyttö rap musiikin pauhatessa taustalla.



P.S. Jostain kumman syystä olen ilmeisesti ihan kohtalaisen uskottava(nnäköinen) valokuvaaja, koska perjantaina reissun päällä minulta kysyttiin, olenko matkan virallinen valokuvaaja ja tänään vesiputouksilla amerikkalainen tyttö kysyi opiskelenko valokuvausta. Tästä on kai ihan hyvä jatkaa :) ehkä vielä joskus olen jotain näistä..

P.P.S. Kuvat eivät suostuneet latautumaan, tulevat perästä päin!