Musta hiekkaranta, orastava nousuvesi, joka tuo Atlantin aallot yhä pidemmälle rantaan. Vesi vetäytyy, kivet helisevät. Jokainen löysi oman paikkansa, istuttiin hiljaa ja katsottiin merelle. Taivaalla lokit taistelivat tuulta vastaan. Mielen valtasi outo rauhan tunne jota on vaikea selittää. Paikka oli vaan niin kaunis. Olimme ainoat ihmiset koko rannalla, tiellä ei kulkenut autoja. Oli vain me ja meri.
Meressä on jotain kiehtovaa. Samalla se on niin kaunis, mutta kuin katsoimme aaltoihin ja kuinka ne paiskaantuivat raivolla kallioita ja kivikkoa vasten, ymmärsi myös sen sisäänsä kätkemän voiman, joka tappaa sekunneissa. Onnellinen rannalla, mutta jos joutuisi veden varaan, olisi kauhusta kankeana.
Kuvittelimme millaista olisikaan asua merenrannalla. Osaisiko sitä enää arvostaa samalla tavalla kuin nyt kun sitä ei näe ja pääse kokemaan joka päivä? Jos saisin valita paikan, minne pääsisin aina rauhoittumaan tai selvittämään ajatuksia, tämä musta ranta olisi kyllä listan kärkipäässä. Iltapäivä alkoi jo hämärtymään, mutta kaikkien oli jotenkin vaikea nousta ja lähteä täältä, paikka veti niin voimakkaasti puoleensa.
Seuraava määränpää oli meren ja vuorten välissä sijaitseva Ingjaldshóllin hautausmaa ja vanha kirkko. Heh, olipas meillä iloinen retki, ensin mustaa rantaa ja siitä hautausmaalle..!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti