Kuten rakas isäni minulle kirjoitti, välillä on hyvä pysähtyä ja palata menneeseen. Vaikka oma aikani ei ole vielä lopuillaan täällä Reykjavikissa, useiden kavereiden lähestyvä kotiinpaluu on saanut minut pohtimaan monia juttuja, niin täällä tapahtuneita kuin yleisesti elämää koskevia seikkoja. Aikomukseni ei nyt ole (ainakaan toivottavasti) synkistellä ja vuodattaa sieluni syövereitä, mutta muutamia ajatuksia ajattelin nyt silti raapustaa tänne.
Olen jo varmaan moneen otteeseen todennut, että täällä viettämäni aika on ollut ihmeellistä, ehkä liioittelen jos sanon satumaista, mutta välillä se on siltä tuntunut. Viime aikoina olen yrittänyt kuvitella miltä kotiinpaluu tuntuu, miltä tuntuu seisoa oman kodin ulkopuolella ja tajuta ettei tätä aikaa täällä saa koskaan takaisin, ei näiden samojen ihmisten ja olosuhteiden kanssa. Hetki on hauras ja ainutlaatuinen - kuinka siitä voisikaan pitää kiinni niin ettei ote irtoa.
Yksi asioista joita olen täällä oppinut, jos en sitä Suomessa ollessani vielä täysin hallinnut, on hetkessä eläminen ja pienistä asioista nauttiminen. Kuulostaa todella kliseiseltä ja ehkä onkin sitä, mutta täällä se on jotenkin saanut ihan uudenlaisen merkityksen. Välillä tuntuu ettei malttaisi nukkua, kun on jo niin innoissaan kaikesta mitä päivät tuovat tullessaan. Mutta ehkä juuri rajatun ajan tiedostaminen tekee elämästä täällä niin ainutlaatuisen tuntuista.
Täällä ollessa olen myös kokenut omat henkilökohtaiset rajani. Kaikkea ei voi tehdä ja kaikessa ei voi olla mukana. Vaikka mieli tekisi, fyysinen puoli pettää jossain vaiheessa niin kuin sain kantapään kautta kokea. Monen viikon sairastelun jälkeen osaa taas arvostaa terveyttä ja ehkä olen jotain tästä oppinutkin. Välillä voi mennä kotiin aikaisemmin ja levätä, elämältäni ei puutu sisältöä vaikka en joka tapahtumassa juoksisikaan.
Ensimmäistä kertaa elämässäni asun myös yksin. Olen huomannut olevani hyvin ihmisriippuvainen ja kotona yksinolo tuntuu välillä mahdottomalta kun tekisi mieli tehdä jotain, yhdessä toisten kanssa. Osaksi tämä voi tietysti johtua siitä ettei täällä ole niitä omia tavaroita ympärillä joiden kanssa kotona voi puuhastella kaikenlaista. Olen aika huono istumaan tuntikaupalla tietokoneen ääressä, joten siitäkään ei ikuisiksi ajoiksi riitä viihdykettä.
Tänne muuttaminen ja yksinasuminen ovat myös tehneet selväksi, että olen kai sitten viimeistään nyt aikuinen ihminen, jonka on otettava vastuu omista tekemisistään ja elämästään, kukaan muu ei ota asioitani hoitaakseen. Silti esimerkiksi kipeänä ollessaan teki mieli äidin ja isän viereen sohvalle köllöttelemään. Milloin ihminen on aikuinen, ihan tosissaan?
Luulen että kaikille vaihtoon tai ulkomaille muuten vaan lähteville ihmisille, siellä vietetty aika on kasvunpaikka. Oppii paljon itsestään ja suhteistaan läheisiin ihmisiin. Minulle vaihtoon lähtö oli jännittävä, ihana ja pelottava asia. Rakastan matkustamista ja uusiin ihmisiin ja kulttuureihin tutustumista, mutta samalla hieman ujona ihmisenä, se on jännittävää ja vähän pelottavaakin. Siispä täällä ollessani olen joutunut ylittämään itseni monta kertaa ja tilanteista selvittyäni, olen alkanut luottaa itseeni ihan eri tavoin. Uutta kieltä opiskellessani olen oppinut ettei virheitä kannata jännittää ihan niin paljon. Toivon, että tästä pienestä itsevarmuuden tunteesta jäisi jotain kotiinviemiseksikin. Reykjavíkin aktiivisuus ja yritteliäs ilmapiiri kiehtoo ja innostaa minua ja haluan säilyttää siitä muiston kotiin palatessani. Myö suomalaiset ollaan niin kovin kriittistä porukkaa, mikä helposti lannistaa ihmisiä, ei uskalleta laittaa itsejämme likoon ja moni ihan kivakin idea jää ehkä toteuttamatta..
Ja niin kuin monet ulkomailla jo olleet ovat kertoneet, täällä oppii arvostamaan sitä omaa kotimaataankin ihan eri tavoin. Vaikka kyseessä nyt onkin pohjoismaa kuten Suomikin, on näiden maiden välillä eroja. Arvostan Suomen täsmällisyyttä, kierrätysintoiluamme ja sitä että emme jätä autoja tyhjäkäynnille puolen tunnin ajaksi, asioidessamme kaupoissa! Myös vanhat ihmissuhteet niin perheeseen kuin ystäviinkin sen kuin vahvistuu. Kun tietää että kotona odottaa ihmisiä joille olet tärkeä, on paljon helpompi ponnistaa tänne maailmalle toilailemaan! Pitkäaikaisten ystävien rooli korostuu entisestään, he eivät katoa vaikka välillä huitelisikin muissa maisemissa. Myös täältä on saanut paljon uusia kavereita joiden kanssa toivon todella voivani pitää yhteyttä jatkossakin.
Huolimatta nyt tästä miun tyypillisestä tunteilusta, tarkoituksenani oli ehkä sanoa, että takaisin kotiin on tulossa se sama Aino, ehkä joissakin asioissa hieman viisaampi, toisissa taas tyhmempi. En vieläkään osaa heittää kovin hyviä vitsejä, voin auttaa innostuneita oppimaan islanninkielen alkeet ja unelmoin edelleen surffireissusta San Sebastianin rannoille. Parasta elämässä on edelleenkin se kun saa toiset ihmiset onnellisiksi!
Vielä tähän loppuun sopii hyvin latvialaisen ystäväni viisaat sanat, jotka hän minulle kerran täällä totesi
You live and you learn - niin se vaan menee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti